Piilottajaradio

Totuusradiossa käsitellään 25. tammikuuta pian ilmestyvää Piilottajan päiväkirjaa yhdessä kirjoittajansa Juha Suorannan kanssa. Osallistu keskusteluun kommentoimalla tätä artikkelia. Maanantain suoran lähetyksen aikana (klo 22–24) saapuvat kommentit pyritään ottamaan huomioon lähetyksessä.

Juha Suorannan blogi

Vapaa liikkuvuus -verkosto

Kenen hengen pelastat?

Kirjasta kustantajan sivuilla

Otteita Piilottajan päiväkirjasta

Lukijalle

”Tampereen yliopiston professori auttoi turvapaikanhakijan piiloon”, kertoi iltapäivälehden otsikko keväällä 2009. Jonkin aikaa ennen uutista olin saanut tietää poliisin aikeista käännyttää alaikäinen turvapaikanhakija Maahanmuuttoviraston määräyk sestä Suomesta Kreikkaan eli maahan, jossa hän oli ensi kerran tullut Euroopan unionin alueelle. Opin nopeasti, että turvapaikanhakijoiden elinolot Kreikassa ovat katastrofaaliset. Ymmärsin myös, ettei sinne pitäisi päästää ketään, lapsia ja nuoria ei ainakaan. Oli tartuttava toimeen, mutta miten?

Kerron tässä kirjassa yhden turvapaikanhakijan auttamisesta: vaikeuksista, pelosta ja epävarmuudesta, kamppailuista, ahdistuksesta ja toivosta; siitä, mitä turvapaikanhakijan vapaaehtoinen auttaminen Suomessa käytännössä tarkoittaa.

Piilottajan päiväkirja perustuu kokemuksiini, tai osallistuvaan havainnointiin, kuten yhteiskuntatieteen kielellä sanottaisiin. Tavoitteeni on kuvata sellaista maahanmuuttajan ja turvapaikanhakijan sekä hänen auttajansa elämäntodellisuutta, joka useimmille on vieras, mutta kansainvälistyvässä maailmassa uskoakseni tutustumisen ja tietämisen arvoinen. Tarkoitukseni ei ole ratkaista aiheeseen liittyviä monia ongelmia ja avoimia kysymyksiä, vaan tehdä niitä näkyviksi, ehkä myös hälventää asiaa koskevan julkisen keskustelun vääristyneimpiä muotoja.

Samalla voin hiljaa mielessäni toivoa, että päiväkirjamerkintäni rohkaisisivat yhä useampia auttamaan niitä, jotka vainottuina paeten tai paremman elämän toivossa kolkuttavat kotiporteillamme. Maailma, Suomikaan, ei ole yksi ja sama, lähellä olemassaolonsa nollapistettä olevan ihmisen tilanteen tajuaminen ja hänen auttamisensa ei ole helppoa, mutta ei se ole mahdotonta.

Tampereella 7.1.2010

Juha Suoranta

15.3.

Kaksi maahanmuuttajakysymyksiin perehtynyttä vapaaehtoista Vapaa liikkuvuus -verkostosta tulee asunnolle miettimään jatkoa. Ashraf kertoo tarinansa, joka kirjataan ylös tulevaisuuden varalle. Aikomus on kirjoittaa Ashrafin tilanteesta muistio Maahanmuuttovirastolle.

Kuulen nyt Ashrafin tarinan ensimmäisen kerran. Monestakaan syystä en ole ryhtynyt siitä kyselemään.

Auttamis- ja tukityön kannalta tärkeä kysymys on toisen ihmisen kunnioittaminen ja huomioiminen niin, että molemmat osapuolet voivat vaikeissakin olosuhteissa – mitä turvapaikanhakijana oleminen ilman muuta on – säilyttää edes jossain määrin itsenäisyytensä ja arvokkuutensa. Itselleni tämä on tarkoittanut sitä, etten ole pitänyt tahdikkaana liikaa udella ja kysellä Ashrafin asioita.

Olen ajatellut ja toiminut niin kuin filosofi Michel Foucault (1926–1984) kirjoittaa kirjassaan Tiedon arkeologia (2005): ”Älkää kysykö minulta kuka olen, älkääkä käskekö minua pysymään samanlaisena: sellainen on papereitamme kysyvien virkamiesten moraalia.”

Kirjoitan tähän tänään kuulemani, lyhyen kaavan mukaan, jättäen pois pakomatkan kauheudet ja kärsimykset: pikkupoikana Ashraf joutui pakenemaan perheensä mukana talebania kotiseudultaan Afganistanista Pakistaniin, jossa hän on varttunut ja käynyt koulua. Perheen päätöksestä hän lähti myös Pakistanista pakoon talebanin uhkaa. Pakomatka kulki Iraniin ja sieltä Turkkiin linja-autolla ja Turkin vuorilla jalan. Turkin läpi Kreikan vastaiselle rannikolle hänet kuljetti salakuljettaja pakettiautossaan. Turkista hän lähti kumiveneellä Kreikkaan saapuen lähisaarelle, jossa Kreikan poliisi otti hänet kiinni ja laittoi putkaan. Sieltä hänet kuljetettiin kaltaistensa mukana Ateenaan mukanaan paperi, jossa hänet määrätään poistumaan Kreikasta kuukauden  kuluessa. Ashraf lähti salakuljettajan rekassa Kreikan halki Italiaan, josta matka vei Ranskaan, ja lopulta Belgian ja Saksan sekä Tanskan ja Ruotsin läpi Suomeen.

23.3.

Katja Tuominen lähettää sähköpostin, jonka luen lontoolaisen hotellin aulassa. Maahanmuuttoviraston johtaja Jorma Vuorio on vastannut kirjoitukseeni otsikolla ”Käännytykset on hyväksytty tuomioistuimissa”. Siinä hän vetoaa yksioikoisesti Dublin-asetukseen sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja Helsingin hallinto-oikeuteen: turvapaikanhakijoita voidaan laillisesti käännyttää Kreikkaan.

Sommittelen mielessäni vastauksen Vuoriolle: Jorma hyvä, nojaat vastauksessasi ymmärrettävästi olemassa olevan lain tulkintoihin, mutta virkamiehen kynästä kummallisin virke on tämä: ”Se, että turvapaikanhakijalla olisi Suomessa paremmat oltavat, ei ole peruste vaatia hakemuksen käsittelyä täällä”. Se on järkyttävän byrokraattinen ja rasistinen lause osoittaen viranomaisen olevan poliittinen toimija ilman poliittista vastuuta, jota puolestaan ei näytä olevan yhdelläkään asioista vastaavalla poliitikolla, muista puhumattakaan.

Ketä oikeus palvelee? Kenen puolella se on? Onko minulla Suomen kansalaisena mahdollisuus, viranomaisen tapaan, saada ja vaatia oikeutta ja kohtuutta lähimmäiseni puolesta? ”Parempien oltavien” tavoitteleminen ja takaaminen ovat ensisijaisia moraalisia periaatteita, joita soisi noudatettavan niin viranomaiskäytännöissä kuin oikeusistuimissa, sikäli kun elämme sivistysvaltiossa. Mahdollisimman täydellinen omien persoonallisten ja sosiaalisten kasvun mahdollisuuksien toteuttaminen on jokaisen yhtäläinen oikeus.

Voi Jorma Jorma, tästä syystä pidän vastaustasi moraalittomana: ”parempien olojen” tuoma lohdutus, hyvinvointi ja elämänilo kuuluvat kaikille.

Lisäksi huomaan surukseni, että vetäydyt vastauksessasi lainsäädännön suojiin muistaen tai muistamatta, että laki ja sen tulkinta ovat eri asioita kuin (yhteiskunta)moraali ja auttamisen etiikka. Tässä vastauksesi muistuttaa mieleeni filosofi Hannah Arendtin kirjassaan Vita activa tekemän erottelun kahteen työn tekemisen muotoon, kahteen elämään: siihen, jossa työtä tehdään juurikaan ympärilleen katselematta yrittäen suoriutua tehtävistä ja saada yksi asia pois toisen alta, ja toisaalta siihen, jossa työ(elämä)n edellytys on sen yhteiskunnallisten ja poliittisten velvoitteiden ja eettismoraalisten seurausten selventäminen. Edellisen kaltaista elämää elävästä Arendt käyttää ilmaisua animal laborans, jälkimmäisestä homo faber. Arendtille homo faberin esittämä miksi-kysymys oli painavampi kuin animal laboransin keinoja peräävä kuinka-kysymys. Hänen mielestään nykymaailman katastrofi on suorittava animal laborans, joka arvolähtökohtiaan kyselemättä tottelee yrittäen täyttää tehtävänsä, keinoista tai moraalista paljonkaan piittaamatta.

Mutta ehkä Arendtin jäsennyksen osat voisi ymmärtää myös yhdessä, kummatkin ihmisyyden tärkeinä, kehityskykyisinä olemuspuolina. Tämä olisi hyvinkin tarpeellista tilanteissa, joissa lakien suomaa toimeenpanovaltaa käytetään ilman eettistä punnintaa tai poliittista ohjausta. Poliittinen mielipiteenmuodostus ja kannanotot olisivat ensisijaisia: maahanmuuttoministerin pitäisi lopettaa suojelua tarvitsevien ihmisten käännytykset pelkäämättä poliittista itsemurhaa kuviteltujen äänestäjien edessä.

Vaalipoliittiset laskelmat ovat tärkeitä gallupeihin tuijottavan poliittisen mediamaailman toimintalogiikassa. Sosiologi Pierre Bourdieun mukaan ne perustuvat yleensä joukkoon perusteettomia ennakko-oletuksia; tärkein näistä on julkisen mielipiteen oletettu vihamielisyys maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin. Bourdieu pitää maahanmuuttokysymystä ratkaisevana kriteerinä poliitikon eettisen ja muun kyvykkyyden arvioimiseksi.

Julkinen mielipide ei ehkä vastaakaan oletuksiamme. Magdalena Jaakkolan tutkimus Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta (2009) valottaa kiinnostavasti suomalaisten maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia koskevia asenteita. Lyhyesti ja yleisesti: ulkomaalaiset työnhakijat ovat entistä tervetulleempia, ruuhka-Suomessa maahanmuuttajiin suhtaudutaan yleensä maaseutua myönteisemmin, maahanmuuttajiin tutustuminen lisää myönteistä suhtautumista, naiset ovat suhtautumistavoissaan miehiä myönteisempiä, samoin koulutetut kouluttamattomia. Opettajiksikin maahanmuuttajat kelpaisivat.

Sivistyneen aikakauden merkki olisi moraalisen harkinnan ja auttamisen etiikan ulottuminen viranomaiskäytäntöihin ja ihmisoikeuksien meneminen silmittömän lainkuuliaisuuden edelle, aina. Suomessa tämä on usein vaikeaa. Kuinka mahdoton onkaan tilanne, jossa viranomainen tai poliitikko arvioisi omaa toimintaansa uudelleen. Ja kuinka paljon tavallisempaa onkaan totella, vaikkei olisi varma, mitä tottelee tai miksi.

Kun siis, Jorma hyvä, kirjoitat Maahanmuuttovirastosi pohjaavan ”päätöksensä ennen kaikkea tuomioistuinten linjauksiin”, on kaltaiseni tavallisen ihmisen varjeltava hädänalaista Suomen viranomaisilta. Olisithan halutessasi voinut vastauksessasi viitata seuraavaan Dublinin sopimuksen kohtaan: ”kukin jäsenvaltio voi käsitellä kolmannen maan kansalaisen sille esittämän turvapaikkahakemuksen siinäkin tapauksessa, ettei se tässä asetuksessa määriteltyjen perusteiden mukaan ole vastuussa hakemuksen käsittelystä”.

3.4. Perjantai

Julkisessa maahanmuuttokeskustelussa vallitsee kehämäinen ajattelu. Yhtäällä keskustelijat tuovat esiin Suomen sosiaaliturvan heikkoudet, köyhät vanhukset ja niin edelleen havainnollistaakseen, ettei Suomella ole varaa turvapaikanhakijoiden ylläpitämiseen. Jotkut näyttävät syyttävän sosiaaliturvan heikkouksista ”turvapaikkashoppailua” harrastavia maahanmuuttajia, mikä on selvä virhepäätelmä. Toiset osaavat sentään syyttää ”löperöä” maahanmuuttopolitiikkaa harjoittavia poliitikkoja. Toisaalta ei muisteta, että poliitikot eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa ovat olleet vastuussa sosiaaliturvan leikkauksista, eläkkeiden tasosta, päiväkotien henkilöstön määrästä, sairaanhoitajien riittävyydestä. On kai turha muistuttaa siitäkään, että me olemme valinneet poliitikot yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla edustajiksemme poliittisiin päätöksentekoelimiin.

Joka tapauksessa nämä kaksi asiaa, suomalaiset köyhät ja turvapaikanhakijat, asetetaan kansalaiskeskustelussa yleensä vastapuoliksi. Ajatuskokeena asetettakoon nämä kaksi köyhyyden ja riiston muotoa samalle puolelle, tai samaan vaakakuppiin ja mietittäköön, mitä toiseen kuppiin pantaisiin.

Sopisiko sinne kansallisvaltioiden harjoittama politiikka, jossa suurpääoma, yksityinen omistusoikeus ja pääomien kasautuminen vain harvoille ovat vuosikymmeniä, elleivät vuosisatoja olleet valtiovallan erityisessä suojeluksessa? Näin voitaisiin päästä eroon myös monista kansallisiksi mytologioiksi kirjoitetuista sepitteistä, ”talvisodan hengestä” alkaen. Samalla voitaisiin huomata kansallisvaltioiden olevan ongelma ihmisten vapaan liikkuvuuuden kannalta, muttei pääoman vapaalle liikkuvuudelle.

Sanotaan, ettei pääomalla ole isänmaata. Mutta mihin isänmaata ylipäätään tarvitaan?

Mainokset

2 responses to “Piilottajaradio

  1. Jöns Nussbaum

    Juha,

    olen monta kertaa miettinyt asiaa, jonka Mikko toi esille, eli sitä, että millä perusteella autettava valikoituu. Sanoisin, että ei auttamisesta voi tehdä mitään sellaista peruskategoriaa, jossa ainostaan jotkut yleispätevät säännöt tuottavat perustelun toiminnalle. Eli jos autat jotain, se ei ole keneltäkään pois vain siksi, että joku toinen jää aina ilman apua. Tämä on myös samalla kysymyksen muodossa oleva vastaus: pitäisikö aina jättää toimimatta niissä tilanteissa, joissa jotain kokonaista vallitsevaa asiantilaa ei saada kyseisellä toiminnalla korjattua? Jos vastaus on kieltävä, on samalla kaiken toiminnan ainoa sääntö käytännössä Business As Usual.

  2. Paluuviite: Siunattuako toimintaa? « Kravun kasvupiiri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s