Työn feminisoituminen 1/3: Työ ja feminismi

Olen aivan yhtä kriittinen sekä miesten että naisten suhteen. Asia on niin, että minun on helpompi sanoa sanottavani yhteiskunnasta kun käytän keskuksena naishahmoja. Naiset ovat miehiä jännittävämpiä olentoja, koska he toisaalta ovat sorrettuja, mutta toisaalta käyttävät sortoaan tehokkaana terrorin välineenä. Miehet ovat yhteiskunnallisina olentoina yksinkertaisia. He ovat paljon ikävämpiä kuin naiset. Naisten kanssa on hauskempaa työskennellä yhdessä kuin miesten. Naisten kanssa voi tehdä paljon mielettömämpiä asioita. Miehet ovat niin kovin asiallisia ja heidän ilmaisukeinonsa ovat hiukan alkeellisia. Naisten kanssa voi itkeä ja huutaa ja saada heidät tekemään monia asioita. Miesten kanssa kaikesta tulee helposti ikävää – no, hekin ovat olemassa, mutta entä sitten?

– Rainer Werner Fassbinder 1974

Totuusradiossa kuullaan työn feminisoitumista käsittelevän trilogian ensimmäinen osa.

Millainen feminismi 60-70-luvuilla syntyi? Mikä on sen yhteys marxilaisuuteen ja työhön?

Työn feminisoitumisesta keskustelevat Anna Kontula ja Jussi Vähämäki.

Ohjelman toimittaa Lotta Tenhunen.

Työn feminisoituminen -sarja jatkuu myöhemmin keväällä. Myöhemmissä osissa käsitellään naistutkimuksen syntyä sekä feminismin ja uuden työn suhdetta.

Jos kuuntelet maanantain suoraa lähetystä, kuuntele netitse osoitteessa http://www.uta.fi/media/suora/moreeni/totuusradio.html ja esitä kysymyksiä/haasteita/kommentteja/vastineita keskustelijoille kommentoimalla tätä artikkelia.

Lue myös:

Työn feminisoituminen: Johdanto

–Jussi Vähämäki

Laaja näkökulma: Työn ja (pääoman kasautumisen kannalta) tuottavan työn erillisten alueiden sekoittuminen toisiinsa. Tai: kotityön, siis ”taloudenhoidon”, ”talon pidon” ja tuottavan työn erojen katoaminen ja tarve ottaa aiemmin tuottamattomiksi tuomitut työn muodot suoraan tuottavan ja taloudellista arvoa luovan toiminnan piiriin.

Seurauksia:

  1. Uusi työn järjestys, joka ei erottele toisistaan tuotannon ja uusintamisen, produktion ja reproduktion aikaa.
  2. Uusi vallan järjestelmä, joka ei tee eroa yksityisen ja julkisen, työn ja kodin välillä.
  3. Elämä, elollinen sellaisenaan merkityksellistä taloudellisen arvon luomiselle; siitä tulee ”palkkatyöläistämisen” näyttämö, hyväksikäytön ja riiston (ja ”tuotteistamisen”) tila suoraan eikä enää välillisesti (patriarkaatin kautta). Ei merkitse patriarkaatin loppua, vaan sen määrittymistä uudelleen. Palkkatyön muuttuminen itsestäänselvyydeksi, common sense -kategoriaksi (sosiologiseksi, tilastolliseksi) vailla konreettista selitysvoimaa.
  4. Naisruumiin olennaisessa asemassa uudessa kapitalismissa elävän tuotantolaitoksena ja sen teknistäminen.
  5. Vielä ei ole muodostunut uusia tapoja säädellä ihmisruumiin kokonaisvaltaista hyväksikäyttöä ja riistoa ”luonnonvarana” (tai ”luonnonlahjana”), vaan vanhat produktion ja reproduktion erolle perustuneet säätelymuodot hallitsevat. On myös vaikea nähdä, minkälaiset voimat ja millä tavoin voisivat asettua puolustamaan reproduktion, ihmisen tuottamisen aluetta ja rakentaisivat sinne itsenäisyyttä suhteessa taloudellisen arvon luomiseen (jotta koko elämä ei olisi alisteista lisävarallisuuden tuottamiselle).

Miksi feminismi?

Feminismin historian osittainenkin läpikäyminen on tärkeää ennen kaikkea siksi, että 1960-luvun lopulta lähtien siinä on pyritty artikuloimaan sukupuoliero julkisen alueella ja tuomaan ero tai erot poliittiseen projektiin. Eikä tässä pyrkimyksessä olennaisessa asemassa ole ollut moraalinen argumentointi myös naisten oikeudesta osallistua poliittiseen toimintaan tai naisen ”ottaminen huomioon” politiikassa muuttamatta itse poliittista järjestelmää. Pikemminkin sukupuolieron tuominen julkisen alueelle koski ja koskee politiikan sisältöä ja poliittisen toiminnan muotoja sekä koko poliittisen edustuksen järjestelmää. Mitä tällä tarkoitetaan? Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että uusi ajatus, jonka naisliike toi mukanaan politiikkaan oli, että yhteinen toiminta ei vaadi erojen kieltämistä, niiden lakaisemista maton alle yhteisen asian nimissä (tai tasapäisyytenä ymmärretyn ”tasa-arvon” nimissä). Viesti oli, että poliittisessa toiminnassa, mikäli halutaan, että sukupuoliero tai erot otetaan huomioon, on muutettava organisaation rakennetta ja luovuttava hierarkkisesta vertikaalisesta organisaatiosta, jossa ”johto” edustaa muita. Ihmisten erilaisuuden huomioon ottamisen olisi muutettava itse toimintatapoja eikä vain puhetapoja (naiskiintiöitä jne.). Ajattelutapa alkoi murtaa koko vanhaa edustuksellisuuden ajatusta: tavoitteita ei voitu irrottaa toimijoiden elämästä, näiden konkreetista ruumiillisesta olemassaolosta.

I Työn feminisoituminen: kaksi lähestymistapaa

Työn naisistumisesta tai feminisoitumisesta on viime vuosina tullut olennainen osa keskustelua ja tutkimusta, joka yrittää ymmärtää ja käsitteellistää työn, tuotannon ja työmarkkinoiden muutoksia sekä paikallisessa että globaalissa kehyksessä ja tuotannon ja työn muutosten työntekijälle asettamia vaatimuksia ja vaikutuksia työntekijöiden keskinäisiin suhteisiin.

Terminä työn feminisoituminen viittaa kahteen suuntaan. Sillä voidaan tarkoittaa naisten kasvavaa osuutta työmarkkinoilla olevasta työvoimasta maailman mitassa sekä naisten siirtolaisuuden lisääntymistä ja naisten jatkuvasti kohoavaa osuutta julkisen sektorin töissä ja palveluissa. Toiseksi sen avulla kuvataan työn sisältöjen muutosta ja työn muuttumista perinteisen kotityön kaltaiseksi, ristiriitaisen informaation ja toisiinsa palautumattomien käytäntöjen kontekstien ohjailuksi, eli siis kommunikaation, vuorovaikutuskykyjen, toisten huomioon ottamisen ja ns. hoivaan laajassa mielessä kuuluvien kykyjen merkityksen kasvuun työelämässä, myös varsinaisten hoiva-alojen ulkopuolella. Muutoksessa on pelissä asioita, jotka ylittävät työn ja tuotannon rajoitetun piiriin murtaessaan esimerkiksi modernin oikeusteorian autonomian ja puolueettomuuden periaatteita ja tuovat politiikkaan ja työhön eettisiä (huolehtimisen) periaatteita, jotka ovat olleet vieraita esimerkiksi poliittiselle liberalismille.1

1. Työn feminisoituminen määrällisenä ilmiönä

Palkkatyö on ensin mainitussa mielessä naisistunut voimakkaasti viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Suomessa v. 1970 naisten osuus työllisestä työvoimasta oli 42%, vuonna 2006 se oli liki 50 %. Samaan aikaan miesten absoluuttinen osuus työvoimasta on myös vähentynyt 42331 henkeä. Erityisesti terveys, hoiva, koulutus ja julkishallinnon palvelut ovat vetäneet naisia palkkatyöhön. Terveys- ja sosiaalipalveluissa naisten määrä on samana ajanjaksona kaksinkertaistunut (myös lääkäreistä enemmistö on naisia). Koko julkisen hallinnon ja hyvinvointipalveluiden alueella työvoimasta on naisia yli 80 %.2 Tässä mielessä palkkatyö on siis naisistunut. Näkökulmaa vaihtaen voidaan myös sanoa, että terveys, hoiva, koulutus ja julkispalvelut ovat samaan aikaan muuttuneet palkkatyöksi, toisen palveluksessa rahatulon ansaitsemiseksi tehdyksi työksi.3

(Julkisin varoin rahoitettu koulutus/kasvatus, terveydenhuolto/hoiva ja esimerkiksi erilaiset kulttuuripalvelut ovat olleet osa ns. sosiaalituloa, siis erityisestä luokka-asemasta, tulotasosta tai palkkatyöstä riippumattoman tulon muotoja, joista on ainakin jossain määrin paradoksaalisesti tullut väline naisten sitomiseen palkkatyöhön ja palkkatyöläisyyteen, sekä sellaisena tietysti myös keino luoda homogeenistä naistyövoimaa…)

Naisten kasvanut määrä työmarkkinoilla ja erityisesti niin sanotuilla hoiva-aloilla merkitsee sitä, että naiset eivät enää muodosta työvoimareserviä, josta voisi löytyä loputtomasti uutta työvoimaa työmarkkinoille, kuten vielä teollistumisen aikaan, kun maaseudulta virtasi uutta nais- ja miestyövoimaa laajeneviin tehtaisiin palkkatyön vapauden magian vetämänä ja kurjien olojen työntämänä. Jos aiemmin oli näennäisen luonnollista siirtyä hoivan, koulutuksen ja kasvatuksen, tai vaatetusteollisuuden ja elintarviketeollisuuden aloille perheen tai kodin piiristä, jossa tehtiin likipitäen samoja asioita ”sormituntumalta” ja korvauksetta sukupuolittuneen työnjaon määräämänä, niin nykyään tilanne on hankala sekä siksi, että vastaavaa reserviä ei ole että osin myös siksi, että vaatetusteollisuus on Suomesta lähes kadonnut ja elintarviketeollisuus on käynyt läpi rakenteellisia muutoksia… Hoiva, kasvatus ja kauppa sekä kulttuuripalvelut (joita hallitsee työn epävarmuus) ovat käytännössä lähes yksinomainen palkkatyön vaihtoehto naisille.

Naistyövoiman niukkuus koskettaa erityisesti perifeerisiä alueita, joilla naistyövoima on käytännössä lähes kokonaan hoivapalvelujen töissä ja joilla uudet työpaikat ovat 2000–luvulla syntyneet ensisijaisesti juuri hoiva-aloille. Perifeeristen alueiden tilannetta heikentää entisestään naispako, eli nuorten naisten kieltäytyminen heille varatusta tulevaisuudesta paikallisilla työmarkkinoilla ja pakeneminen suuriin kasvukeskuksiin koulutuksen ja monipuolisempien työmahdollisuuksien perässä tai vain suuremman itsenäisyyden tavoittelemiseksi. Kuten Max Weber kirjoittaa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki niin sanotut subjektiiviset tekijät vaikuttavat voimakkaasti paikallisiin työmarkkinoihin: ”maataloustyöläinen ei elä pelkästä leivästä eikä rakenna olemassaoloaan pelkän materiaalisen intressin pohjalle, vaan hän elää ja rakentaa suuressa määrin illuusioiden mukaan, kuten voitaisiin sanoa taloudellis-materiaalisesta näkökulmasta, tai pikemminkin hän elää seikoista, joiden psykologinen perusta on meille osin ongelmallinen, mutta kaiken kaikkiaan puhtaan taloudellisen tarkastelun saavuttamattomissa” (MWG 1/4, s.102).

Nykytaloudessa ja sille ominaisessa työvoiman käytössä arvonmuodostuksen prosessit ovat globaaleja. Ne käyttävät hyväkseen myös kehityseroja, Weberin mainitsemia illuusioita ja toiveita ihmisten ohjaamiseen. Mutta ihmiset liikkuvat siitä huolimatta myös ja ennen kaikkea omien käytännöllisten toiveidensa ajamina.

Työmarkkinoiden toiminta muodostuu suurelta osin juuri niiden tekniikoiden, lainsäädännön, työvoimapoliittisten, sosiaalipoliittisten ja erityisesti koulutuspoliittisten toimien, joiden avulla naisia ohjataan määrätyille aloille ja naisten subjektiivisten näkemysten – Weberin ”illuusioiden” – ristiriitaisesta dynamiikasta. Tutkimuksen näkökulmasta voidaan tarkastella sitä, miten naiset otetaan alueella osaksi tuotantotaloutta ja minkälaiset tekniikat, käytännöt ja viranomaistoiminta ohjaavat naisia työmarkkinoille. Tai: minkälaisten tekniikoiden ja käytäntöjen avulla naisia ohjataan palkkatyöhön. Eikä tätä dynamiikkaa voi ymmärtää ilman ”illuusioita”, siis toiveita ja näkemyksiä hyvästä elämästä, vapaudesta ja siedettävästä ympäristöstä.

2. Työn laadullinen feminisoituminen ja muutos työn sisällöissä

Työn feminisoitumisella ei tarkoiteta vain ja ainoastaan naisten määrällisen osuuden kasvua työmarkkinoilla. Kyse on myös siitä, minkälaisia laadullisia muutoksia lisääntynyt naistyövoiman käyttö tuo itse työhön, sen järjestämiseen ja ohjaamiseen, työsuhteisiin ja itse työprosessiin. Miten työn tekeminen muuttuu, miten ja minkälaisten käytäntöjen sekä koneiden avulla mahdollista naiserityisyyttä yritetään ottaa haltuun?

Minkälaisen eron naiset tuovat työpaikoille ja miten tuo ero artikuloituu itse työssä? Keskusteluissa tuodaan usein esiin esimerkiksi naisten vähäisempi työhön sitoutuminen, jakautuminen kodin ja työn, kodinhoidon ja työelämän, uusien ihmisten biologisen sekä sosiaalisen tuottamisen ja palkkatyön välille. Naiset tuovat työpaikalle myös enemmän vuorovaikutusta, kommunikaatiota ja puhetta, keskittymisen puutetta. 4

Lidia Cigarinia seuraten voidaan sanoa, että ”naistyypillisessä” työssä tuotanto ja uusintaminen pyrkivät sulautumaan yhteen tai ovat toisistaan erottamattomia. Se ei tarkoita, että tuotannon piirin ja uusintamisen piirin välisen eron hämärtyminen olisi hävittänyt naisten erityisen siteen elämään ja hoivatyöhön. Tutkimusryhmiin osallistuneet opiskelevat intohimoisesti ja haluavat tehdä töitä, mutta yrittävät samalla säilyttää yhteyden yhteiskunnallisen ja inhimillisen olemassaolon uusintamisen käytäntöihin: ”naiset ovat kirjaimellisesti hajalla kodin ulkopuolisen työn ja hoivatyön vaatiman ajan vuoksi. Sen vuoksi heidän on yhtäältä pakko pohtia ajan ja paikan tajuaan, elämää koskevia odotuksiaan, käsityksiään rahasta ja työstä; toisaalta se, että naiset tuovat hoivasuhteet työmarkkinoille tekee näkyväksi sen, mikä ylittää voiton ja tekee mahdolliseksi alkaa tavoitella muutosta työn organisoinnissa. Se asettaa myös kyseenalaiseksi miehiset kamppailujen ja organisoitumisen muodot. Kyse on itse asiassa hyvin eriytyneistä tarpeista, joita on vaikea ilmaista ammattiyhdistyksen kokouksessa, eikä niitä niiden moninaisuuden vuoksi voi koota yhteen kollektiivisissa sopimusneuvotteluissa”.5

Edellä mainitut kaksi puolta ovat toisiinsa sidoksissa kaikkialla, tai ne lokalisoituvat ja tulevat näkyväksi paikallisessa tilassa. Kuten Saskia Sassen kirjoittaa: ”on olemassa systeeminen suhde globaalistumisen ja palkkatyön feminisoitumisen välillä vähintäänkin siinä mielessä, että tuotantorakenteet, joita ei voida siirtää muualle ja joiden on toimittava siellä, missä kysyntä sijaitsee, voivat käyttää naistyövoimaa ja taas ne, jotka on mahdollista siirtää, voivat käyttää halpaa työvoimaa muualla”. (Globalization and its Discontents.) Eli mikäli paikallisesti ei ole naistyövoimareservejä tai naiset vastustavat eri tavoin sijoittumista aloille, jotka heille on ”varattu”, joko nostaakseen palkkojaan tai taatakseen itselleen muuten omasta mielestään paremman elämän, on turvauduttava joko tuontiin tai erilaisiin pakottamisen mekanismeihin ja käytäntöihin.

Sekä naisten kasvava osuus siirtolaisuudesta että naisten massiivinen osuus julkisen sektorin ja erityisesti hoiva-alojen työvoimasta kertovat omalla tavallaan mallista, johon jälkiteollinen yhteiskunta sille ominaiset varallisuuden tuottamisen muodot katsovat yhä innokkaammin kahdesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta:

1. Työvoiman ja tuotannon järjestämisen ja ohjauksen uudet muodot, joissa olennaisessa asemassa ovat työn prekarisoituminen, liikkuvuus ja joustavuus työn elämän suhteen, jatkuva koulutus ja uudelleen koulutus sekä alhaiset palkat.

2. Työn muuttuneet sisällöt ja se uusi merkitys, joka ihmisellä ja ihmisen tuottamisella (reproduktiolla) on nykykapitalismissa ja taloudellisen arvon luomisessa ja jonka alueita on siksi ”koneistettava” ja muutettava palkkatyöksi: koulutuksesta/kasvatuksesta, terveydestä ja hoivasta sekä kulttuurista on tehtävä yhtäältä helppokäyttöistä ja toisaalta tarkasti kontrolloitua.

II Feminismi, Marx ja työvoiman käsite

Ihminen ei putoa taivaasta, vaan hänet on tuotettava henkilönä ja pidettävä yllä työkyvyn kantajana, työvoimana.

Keskeiset käsitteet: tuotanto/uusintaminen ja tuottava/tuottamaton.

Teollisessa kapitalismissa ihmisen tuottamisen ei katsottu olevan välittömästi tuottavaa toimintaa, vaan tuottamatonta tai korkeintaan edellytys tuotannolle. Elämä ja elävän tuottaminen ei siis sellaisenaan ole tuottavaa.

Käsitteet tuottava/tuottamaton, produktio/reproduktio ovat tärkeässä asemassa 1970-luvun feminismissä, joka perii analyyttiset työvälineensä marxismista ja osin länsimaissa käynnissä olleesta Marxin poliittisen taloustieteen rekonstruktiosta, siis yrityksestä irrottaa Marx puoluekommunismin (ja sosiaalidemokratian) perinteestä ja pyrkimyksestä ”päivittää” Marxin kapitalismianalyysia.

Sekä niin sanotulla naistutkimuksella että radikaalifeminismillä on juurensa marxismissa ja erilaissa 1960–70-lukujen poliittisissa liikkeissä. Erotuksena vanhaan naisliikkeeseen, joka kamppaili äänioikeuden, tasa-arvon tai seksuaalisen nautinnon oikeuden puolesta (tosin useimmiten ydinperheen sisällä), siis ylipäätään ”oikeuden” ja oikeuksien piirissä, 1970-luvun feminismi halusi Marxia seuraten siirtyä tasa-arvon, vaihdon ja kierron muodollisten oikeuksien piiristä sukupuolieron tuotannon todellisiin käytäntöihin, sukupuolten välisestä (potentiaalisesti) symmetrisestä suhteesta todellisen tilanteen ja riiston käytäntöjen epäsymmetriaan. Se näki, että samalla tavoin kuin kapitalistin/rahanomistajan ja palkkatyöläisen suhde oli ”vaihdon” tasolla näennäisesti kahden tavaranomistajan tasa-arvoinen vaihtosuhde, mutta tuotannon todellisuuden tasolla epäsymmetrinen, antagonistinen suhde, niin tietyllä tavoin patriarkaaliseen perheeseen sovellettuna miehen ja naisen suhde kapitalismissa näytti samanlaiselta: yhtäällä näennäinen tasa-arvo eikä mitään substantiaalista eroa ja toisaalla materiaalinen epätasa-arvo ja substantiaalinen ero. Edelleen Marxia seuraten kapitalismin nähtiin estävän eron artikuloinnin julkisen piirissä, perinteisen poliittisen järjestyksen piirissä, jossa kaikki näyttivät muodollisilta oikeuksiltaan (ainakin potentiaalisesti) samanarvoisilta. Siksi tasa-arvo perheen piirissä ei koskaan olisi mahdollinen (perhe patriarkaatin näyttämönä oli kapitalismin toiminnan edellytys ja väline lisätyön riistolle, siis kapitalismin toiminnalle). Perherakenteesta uusintamisen, feminisoimisen ja laistamisen tilana olisi päästävä irti, siis tilana, joka on vastakkainen tuotannolle.

On syytä korostaa, että tämä huomion kiinnittäminen patriarkaattiin ja perherakenteeseen kapitalismin toiminnan edellytyksenä ja patriarkaatin kritiikki muodostui – jälkikäteen katsottuna – keskeiseksi kapitalistista yhteiskuntaa ja sille ominaista teollisen tuotannon rakennetta muuttaneeksi poliittiseksi voimaksi. Vähintäänkin näin on asian laita mikäli sen ”kyyhkyn askelin” aikaansaamia muutoksia (joista ns. yksityisen alueella taisteltiin ja taistellaan yhä verissä päin) verrataan ns. kapitalismin vastaisen toiminnan (työtaisteluiden, neuvottelujen, valtausten jne.) aikaansaamiin muutoksiin 1970-luvulta lähtien.

Ensimmäiset ajatukset siitä, että naisten ”nyrkin ja hellan välissä” tekemä työ on osa kapitalistista tuotantoprosessia ja pääoman kasautumisprosessia ja siksi sen arvo on tunnustettava, nousevat 1960–70-lukujen vaihteessa. Samalla syntyvät ensimmäiset uudentyyppiset ajatukset perustulosta tai biotulosta tulona, joka on peräisin elämän ja olemassaolon tuottavuudesta ja merkityksestä varallisuuden tuotannolle ja siten vastakohtana kaikentyyppiselle köyhäinavulle tai abstrakteille oikeuksille.

1972 Maria Dalla Costa ja Selma James julkaisivat kirjan Women and the Subversion of the Community, Falling Wall Press 1972. Se luo teoreettiset perusteet (marxilaiselle) feminismille. Kirjassa luokan käsite laajennetaan työläismiehestä myös naisiin ja vaaditaan naisten tekemän näkymättömän työn tunnustamista, työn, joka oli sekä materiaalista että immateriaalista (affektiivista) ja joka määrittää kaikkien maailman naisten tilannetta.6 Dalla Costan ja Jamesin kirjan olennainen sanoma on, että naisten tekemä ilmainen työ (lisätyö) on osa kapitalistisen kasautumisen ja pääoman arvonmuodostuksen prosessia. Myöhemmin, vuonna 1978, Roisin McDonough and Rachel Harrison kirjoittavat artikkelissaan Patriarchy and relations of production”, (teoksessa Kuhn, A. and Wolpe, A. (eds.) Feminism and Materialism, 1978): ”Sillä marxilaisina meille on olennaista asettaa analyyttisesti etusijalle tuotannon piiri, feministeinä meille on yhtälailla perustavaa pitää läsnä uusintamissuhteen käsitettä, jotta ymmärrettäisiin naisten sorron luonne”.

Mutta miksi Marx oli niin tärkeä feministeille? Oliko kyse vain ns. poliittisesta valinnasta, vai jostakin huomattavasti suppeaa ideologista kannanottoa laajemmasta ja vaikeammasta kysymyksestä?

Jotta feminismin tuoma uusi yhteiskunta-analyyseihin näkyisi selkeämmin, on sitä tarkasteltava suhteessa Marxin kapitalismianalyysiin, josta uusi feminismi ponnistaa. Se, mitä 1970-luvun feminismi itse asiassa tekee, on Marxin työvoiman käsitteen ”globaalistaminen”, toisin sanoen työvoima käsitteenä irrotetaan sitä kantavasta yksilöstä ja nähdään tuloksena moninaisesta yhteistyöstä, kollektiivisesta tai yhteisestä toiminnasta, jonka ”jäävuoren huippu” erityinen työläinen työkyvyn kantajana vain on. Toisin sanoen, feminismi ottaa vakavasti Marxin itsensä esittämän metodologisen vaatimuksen siitä, että yksilö ei voi olla analyysin annettu lähtökohta, vaan pikemminkin sen lopputulos, koska yksilö on aina tuotettava ja yksilön tuotanto on – niin banaalilta kuin se kuulostaakin – paitsi biologista myös sosiaalista yhteistyötä.

Työvoima on Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin olennainen käsite. Se erottaa Marxin klassisesta porvarillisesta taloustieteestä ja sen suurimmista edustajista Adam Smithistä ja David Ricardosta, taloustieteilijöistä, joita Marx arvosti ja jotka olivat hänelle todellisia vastustajia vulgaaritaloustieteen ja proudhonilaisten sekä muiden sosialistien sijaan. Työvoima on Marxin ajattelun differentia specifica ja liike työvoimasta työväenluokkaan hänen poliittisen toimintansa ydin. Työvoima myös määrittää kapitalismia erityisenä historiallisena yhteiskuntamuodostumana. Mikäli käsitettä ei ymmärretä, ei ymmärretä Marxin erityistä merkitystä kapitalistisen yhteiskuntamuodon analyysille. Yhä edelleen puhutaan paljon sijaan ”työn arvosta” – hieman kuten Smith ja Ricardo tekivät – ja oletetaan, että ”työn arvo” on laskettavissa tietyn esineen tai tavaran tuottamiseen käytetyn ajan perustalta laskeutumatta lisätyön anastuksen ja lisäarvon tuotannon todellisuuteen.

Mitä työvoima on?

Marx määittelee työvoiman seuraavalla tavalla:

”Saadakseen arvoa jonkin tavaran käyttämisestä rahanomistajamme pitäisi onnistua kiertokulun piirissä, markkinoilla, keksimään tavara, jonka käyttöarvolla itsellään olisi se ominaisuus, että se olisi arvonlähteenä ja jonka todellinen käyttäminen olisi siis työn esineellistämistä, ja niin muodoin arvon luomista. Ja rahanomistaja löytääkin markkinoilta sellaisen erikoisen tavaran – työkyvyn eli työvoiman”.

Marx jatkaa työvoiman määrittelyä tavalla, joka on nykyään erityisen ajankohtainen:

”Työvoimalla eli työkyvyllä tarkoitamme kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä yhteensä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan, elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja”. (Pääoma I, s. 159.)

On tärkeää painaa mieleen, että Marx määrittelee työvoiman yleiseksi inhimilliseksi kyvyksi eikä vain ruumiilliseksi tai fyysiseksi erityiskyvyksi, kuten teollisen kapitalismin ja niin sanotun fordismin aikana usein ajateltiin. Ruumiillisen ja henkisen, käytännön ja teorian välinen erottelu korvautuu työvoiman käsitteessä aktuaalisen ja mahdollisen, tehdyn ja mahdollisen välisellä erottelulla. Työvoima on ihmistä lajina määrittävien kykyjen ja ominaisuuksien kokonaisuus ja työvoiman tuottaminen on kapitalismin toiminnalle välttämättömän tuotantoprosessissa lisäarvoa luovan erityisen tavaran tuottamista.

Marxia, kuten kapitalistia, ei kiinnosta ”työ” tai ”tehty”, vaan mahdollinen tai potentiaalinen, se, mitä työvoima ”voi”, mihin se kykenee. Kapitalistia kiinnostaa työvoima tavarana, joka on pelkkää kykyä, koostuu inhimillisistä kyvyistä, jotka kapitalisti haluaa järjestää tuotantoprosessissa anastaakseen työvoimaan sisältyvän kyvyn/kyvyt lisätyöhön, lisäarvon luomiseen. Sillä ”työvoima todellistuu…vain ulkonaisessa ilmaisussaan, se tulee käytäntöön vain työssä”. Työn, tuotantoprosessin järjestäminen on ihmisen yleisten inhimillisten kykyjen järjestämistä pääoman arvon lisäämisen ja varallisuutta varallisuuden vuoksi tuottamisen tarpeiden mukaan. Kiinnostuksen kohteena on siis tavara, jonka käyttöarvo muodostuu sen kyvystä tuottaa uutta arvoa, tavara, joka on luonteeltaan potentiaalinen eikä aktuaalinen. Tällaisen tavaran löytymiselle on kaksi olennaista ehtoa:

  1. Myyjän ja ostajan yhtäläisyys juridisina olentoina, rahanomistajana ja vapaana työläisenä.
  2. Työvoiman omistajalla ei saa olla mahdollisuutta myydä tavaroita, joihin hänen työnsä on esineellistynyt, eli hänellä ei ole oikeutta työnsä tuotteisiin ja hänet on pakotettu pitämään tavarana ja kauppaamaan työvoimaansa (omaa persoonaa).

Marx erottaa siis toisistaan työn ja työkyvyn, työn ja työvoiman mahdollisena kykynä tehdä tai tuottaa jotain. Aristoteleen termejä käyttäen aktuaalisen/tehdyn ja potentiaalisen/mahdollisen. Työvoimalla on kykyä tai mahdollisuus tehdä työtä, joka muuttuu tehdyksi, teokseksi ja tuotteeksi vain tuotantoprosessissa. Tuotantoprosessin järjestäminen, työvoiman käytön organisointi ja sen muutokset muokkaavat kapitalismin historiaa, työvoiman/palkkatyöläisen elämää, hänen suhteitaan toisiin kaltaisiinsa, hänelle suunnattuja vaatimuksia ja niiden kautta hänen ”mielentilojaan, mutta myös koko valtajärjestelmää. Työvoima on kapitalismissa sen dynamiikan ja tuotannollisten muutosten ”subjektiivisuuden” ja sitä kautta kapitalismin historiallisuuden, sen toiminnan muutosten lähde eivät koneet, tuotteet tai raaka-aineet.

Mahdollinen tai potentiaalinen on kapitalismin ydin ja tämä mahdollinen elää reaalisesti työvoimassa. Kapitalismi on yhteiskunnallisen kokemuksen potentiaalistamista ja samalla aidosti historiallinen yhteiskunta, koska työvoimaan kätkeytyvä mahdollisen tai muuttamisen ja muutoksen kategoria määrittää sen luontoa.

Työvoiman käsitteeseen sisältyy siis myös ajatus elämän, ”elämän sellaisenaan” panemisesta töihin, tuottamaan lisäarvoa. Tuotannon ja työn järjestäminen, siis työvoimapolitiikka, on siten aidosti elämänpolitiikkaa tai biopolitiikkaa, Michel Foucault’n termille antamassa merkityksessä: ”kyse on joukosta mekanismeja, joiden ansiosta ihmislajia luonnehtivat biologiset piirteet muuttuvat politiikan, poliittisen strategian, vallan yleisen strategian kohteiksi”. Tämä elämä sellaisenaan asustaa kuitenkin konkreetissa ihmisruumiissa ja ihmisten välisissä suhteissa. Siksi kapitalismi tarvitsee elämän sellaisenaan töihin ja tuotantoon panemiseen ihmisiä, ihmisten ruumiillisten ja henkisten kykyjen järjestämistä tuottavina ihmisruumiina. Vaikka pääomaa kiinnostaa vain mahdollinen, se pääsee tuohon mahdolliseen ainoastaan hallitsemalla elävää ihmisruumista tuon mahdollisen kantajana. Se tarvitsee ihmisiä, jotka luovuttavat tai joilta luovutetaan inhimilliset kyvyt, elämä sellaisenaan kapitalistin käyttöön ja tämän järjestettäväksi. Siksi kapitalismissa tarve hallita ihmisruumista, sen sairautta, terveyttä, sen uusintamista, tarve ohjata sitä, kehittää sitä ja kouluttaa sitä, ei ole peräisin mistään epämääräisestä valtion vallan laajentamisesta. Päinvastoin, valtion mielenkiinto ihmisruumiiseen johtuu sitä, että ihmisruumis on ainoa ikkuna, jossa työvoima näyttäytyy ja ainoa paikka, jossa se ilmaantuu lisäarvon ja historian sekä muutoksen lähteenä. Siellä missä työvoima tapahtuu potentiaalisena tai mahdollisena ilmiönä, on siksi hallittava biopoliittisesti, on hallittava elämää. Elämä itse muodostaa työvoiman materiaalisen aineksen.

Työvoiman arvo on vallan ja hallinnan kohteeksi tulleen paljaan elämän arvo. Tämä paljas elämä sijoittuu kapitalistin työvoiman (työkyvyn) väliin, jossa siitä tulee työvoiman hinnan (työpalkan) mitta (työvoiman uusintamiseen tarvittavan rahamäärän mitta)

Nykykapitalismissa työn käytöllä on myös erityisiä piirteitä, jotka vaativat työvoiman ruumiilliselta kantajalta, työläiseltä valvomisen, ohjaamisen, päätöksenteon, siis ajattelun ja kommunikoinnin kykyjä eikä niinkään välitöntä osallistumista tuotantoprosessiin koneen osana.

Erolle voiman tai kyvyn ja aktuaalisen työn välillä, erolle jolla kapitalismi tuotannon rahataloutena toimii, Marx rakentaa myös porvarillisen oikeuden kritiikkinsä. Vaihtoarvolle perustuva osto ja myyntitapahtuma (kapitalistin raha, työläisen työvoima tavarana) kunnioittaa tasa-arvoa ja vapautta, mutta ennen kaikkea tämä vaihtoarvojen vaihto on perusta vapaudelle ja tasa-arvolle. Eli siellä, missä on vaihtoa, on tasa-arvoa ja vapautta ja työvoiman myyntiä ”oikeasta arvostaan”. Kuten Marx kirjoittaa: ”Kiertokulun, eli tavaranvaihdon piiri, jonka rajoissa työvoiman ostaminen ja myyminen suoritetaan, on ollut todellakin synnynnäisten ihmisoikeuksien täydellinen Eeden. Siellä on todellakin vallalla ainoastaan vapaus, tasa-arvoisuus, omistus ja Bentham. Sillä jonkin tavaran, esimerkiksi työvoiman ostajan ja myyjän määrääjänä on ainoastaan heidän vapaa tahtonsa. He tekevät sopimuksia vapaina, oikeudellisesti yhdenvertaisina. Sopimus on se lopputulos, jossa heidän tahtonsa saavat yhteisen oikeudellisen ilmaisun…” (I, s.166.)

Tämä palkkatyöläisen vapaus on kuitenkin pakotettua, koska häneltä on viety omat tuotantovälineet ja oikeus työnsä tuloksiin ja se kätkee riiston ja kapitalistisen kasautumien todelliset mekanismit tasa-arvoisuuden ja markkinoiden retoriikan kuorrutuksen alle. Siksi työläinen, joka on ylpeä työvoimansa myynnistä vaikuttaa meistä lähinnä idiootilta. Siksi Marx ei myöskään etsi universaalia, yhteistä asiaa, vaan on puolueellinen. Hänen intressinsä on palkkatyöläisten luokan vapauttaminen palkkatyöstä eikä kaikkien tekeminen palkkatyöläisiksi. Siksi kapitalismia ei myöskään kritikoida vapaudella ja tasa-arvolla, koska kapitalismi edellyttää toimiakseen vapaan työvoiman myyjän ja vapaan ostajan. Pikemminkin sitä kritikoidaan erojen ja epäsymmetrioiden artikuloinnilla. Kenties juuri tämän seikan nouseva feminismi ensimmäisenä artikuloi selkeästi. 7

On outoa, kuten 1970-luvun feministinen Marx-kritiikki kainosti totesi, että Marx jättää niin vähälle työvoiman tuottamisen, sen uusintaminen tarkastelun. Pääomassa Marx kyllä laittaa työläisen keskustelemaan rahanomistajan kanssa työvoiman uusintamisen keskeisestä asemasta kapitalismissa: ”Sinun asianasi on siis minun päivittäisen työvoimani käyttö. Mutta sen päivittäisen myyntihinnan avulla minun täytyy joka päivä uusintaa se voidakseni sitten uudelleen myydä sen”. Tätä ihmisen tuottamista työvoimatavarana Marx ei lähtenyt tutkimaan tarkemmin, vaikka hän korosti eri tavoin sitä, että ”nykyaikaisen talouden todellinen tiede alkaa vasta sitten kun teoreettinen tarkastelu siirtyy kiertoprosessista tuotantoprosessiin”. Hän ei laskeutunut ihmisen tuotannon tehdassaleihin, tuotantoprosessin järjestämisen ja ”tuotantokoneiden” tasolle, vaikka Pääoman ensimmäisen osan koneita ja suurteollisuutta käsittelevä jakso asiaa monin tavoin sivuaakin.

Niin sanotuissa Lisäarvoteorioissa Marx löytää Turgot’lta termin ”luonnonlahja”, jota Turgot käyttää paikka paikoin luonnehtimaan (lisäarvoa luovaa) lisätyötä. Fysiokraateilla, kuten Turgot, vain maanviljelyksen parissa tehty työ oli tuottavaa työtä, koska se ollessaan fyysisen välttämättömyyden vuoksi ensisijaista on luonnollinen perusta ja edellytys kaikille muille työn muodoille. Se saa maan tuottamaan enemmän kuin viljelijä tarvitsee elääkseen. Lisäarvo, kuten Marx toistuvasti huomauttaa, ei synny vaihdossa tai kierron piirissä, vaan ainoastaan realisoidaan siellä, koska tavara tai tuote joudutaan myymään oikeasta arvostaan eikä yli arvon, ja juuri siksi, että myyjä myy sen arvostaan lisäarvo realisoituu. Syynä on se, että myytävä tuote tai tavara sisältää osan sellaista arvoa, josta myyjä ei ole maksanut. Maanviljelystyön kohdalla asia on juuri näin: tuotteen myyjä myy juuri sitä, mitä hän ei ole ostanut, vaan korkeintaan kasvattanut tai viljellyt. Turgot esittää tämän maksamattoman ainesosan ”puhtaana luonnonlahjana”. Marxin mukaan tämä luonnonlahja kuitenkin muuttuu Turgot:n kirjoituksissa työntekijän lisätyöksi, josta maanomistaja ei ole maksanut ja jota omistaja myy maataloustuotteina. Marx kommentoi jotakuinkin seuraavasti: Ensimmäiseksi meillä on tässä lisäarvon olemus, siis myyntitapahtumassa realisoidun arvon, josta myyjä ei ole antanut vastiketta ja jota hän ei ole ostanut. Siis maksamaton arvo. Mutta toiseksi, se ymmärretään puhtaaksi luonnonlahjaksi, työn palkan ylijäämäksi. Sillä se on luonnonlahja ja on riippuvainen luonnon tuottavuudesta, siitä, että työläinen kykenee tuottamaan päivässä enemmän kuin on välttämätöntä hänen työvoimansa uusintamiseen. Marx näyttäisi näissä muistiinpanoissaan ainakin vihjaavan siihen suuntaan, että tämän työkyvyn, joka tuottaa enemmän kuin sen päivittäiseen ylläpitoon tarvitaan, tuottamisessa on lisäarvon tuotannon salaisuus. Toisin sanoen lisäarvon tuotannon salaisuus löytyy re-produktiosta, työvoiman uudelleen tuottamisesta, jossa maksamaton kyky varsinaisesti tuotetaan tuotettaessa työläinen. Tämä kyky, voisimme sanoa, näyttäytyy tai pyritään näyttämään kapitalismissa luonnonlahjana (josta ei tarvitse maksaa).

Marx myös lupaa, että ”tämän lisäarvon luonto, tämän luonnonlahjan luonto saa selkeämmän hahmon kun jätetään maataan viljelevän omistajan tilukset ja tuotteen kaksi osaa, palkat ja lisäarvo, päätyvät eri luokkien käsiin, ensimmäinen palkkatyöläiselle ja jälkimmäinen maanomistajalle”. Näin ei kaikilta osin kuitenkaan käy, koska työvoima määritellään olennaisesti elävään yksilöön kuuluvana tai hänessä näyttäytyvänä kykynä: ”Työvoima on olemassa vain elävään yksilöön kuuluvana. Sen tuottaminen edellyttää siis viimeksi mainitun olemassaoloa. Kun yksilö on olemassa, on työvoiman tuottamien sen oman itsensä uusintamista. Säilyäkseen elävänä yksilö tarvitsee määrätyn paljouden elinhyödykkeitä. Työvoiman tuottamiseen välttämätön työaika käy siis yksiin näiden elinhyödykkeiden tuottamiseen välttämättömän työajan kanssa, eli työvoiman arvo on sen omistajan ylläpitoon tarvittavien elinhyödykkeiden arvo”. Kenties yksinkertaistaakseen esitystään Marx tarkastelee työvoimaa yksilönä ja työkykyä (ja sitä kautta lisätyötä lisäarvon lähteenä ) yksilöön sidottuna kykynä sivuuttaen näin yksilön tuottamisen ja työkyvyn tuottamisen, siis lisäarvon edellytysten ja lisätyön mahdollisuuden tuottamisen sosiaaliset tai kollektiiviset ja biologis-fyysiset puolet, siis ihmisyksilön tuotannon biologisena lajiolentona ja ihmisyksilön tuotannon henkisten ja ruumiillisten kykyjen kantajana. Näin lisäarvon salaisuus ja lisätyön mahdollisuus näyttävät ilmaantuvan yksilölliselle työvoiman kantajalle kuin luonnonlahjana.

Kuitenkin, kun kapitalisti, voidakseen muuttaa rahansa pääomaksi, hakee markkinoilta tavaraa, ”jonka käyttöarvolla itsellään on se omituinen ominaisuus, että se voi toimia arvonlähteenä, jonka todellinen käyttämien olisi työn esineellistämistä ja arvon luomista”, hän hakee kollektiivisesti tai sosiaalisesti ja biologisena lajiolentona tuotettua ”ihmisyksilöä”, joka vain sikäli kuin hänet on lajina tuotettu, hoidettu ja kasvatettu kykenee lisäarvon tuottamiseen. Mikäli hänet olisi mekaanisesti tuotettu, hän olisi kone tai putoaisi taivaalta raaka-aineena, yksilömme ei kykenisi tuottamaan lisäarvoa. Siksi voidaan sanoa, että kapitalistimme tunkee alun alkaen lisätyötä hamuavan kouransa lisäarvon todellisiin lähteisiin: sosiaalisen vuorovaikutukseen, kollektiiviseen toimintaa, sänkykamariin, housuihin ja hameiden alle. Marxia voidaan ainakin jossain määrin kritikoida tämän näkökulman puutteellisesta tarkastelusta ja työvoiman tarkastelusta liiaksi yksilöön sidottuna. Tästä syystä kapitalistin ja palkkatyöläisen ristiriita nähdään helposti kapitalistin ja työkyvyn yksilöllisen kantajan välisenä ristiriitana, minkä seurauksena työtaistelut keskittyvät helposti taisteluun palkasta ja jättävät kamppailut sosiaalitulosta ja yhteistyön, vuorovaikutuksen sekä re-produktion vapaudesta, siis ihmisen tuotannosta (työstä) muuna kuin työvoiman tuotantona, toissijaiseen asemaan.

Lisäarvon tuotanto on kollektiivista, sosiaalista ja biologista tuotantoa, jonka kapitalisti lisätyön anastajana ottaa haltuunsa ja muuttaa yksityisomaisuudeksi vailla korvausta sikäli kuin yksilö työkyvyn kantajana ei putoa taivaasta valmiina ja yksinäisenä olentona. Erityisen tärkeältä re-produktion oikea ymmärtäminen näyttää nykyään kun kapitalismia kiinnostaa suoraan itse ihmisen tuottamisen prosessi pikemminkin lajina kuin erityisinä yksilöinä, kun se yrittää pumputa lisäarvoa suoraan tästä prosessista, siis suoraan yhteiskunnasta eikä enää tehtaaseen suljetun työläisen välityksellä kodin ja uusintamisen maailmasta.

Lähtemällä Marxin tekstin uudelleen ajattelemisesta ja täsmentämisestä, tai siirtymällä vain tarkastelemaan työvoiman ja työkyvyn luomisen todellisuutta, feminismi 1970-luvulla tarkasteli tätä työkyvyn uudelleen tuottamisen kiellettyä arvoa, eli sosiaalisen ja biologisen tuotannon esittämistä arvottomana pääoman näkökulmasta sen arvonmuodostuksessa ja kasautumisessa. Yksinkertainen ajatus oli, että (naisten) työ, joka tuottaa työläisen, vaatettaa, ruokkii, pesee, huolehtii terveydestä ja tyydyttää tarpeita ei ole arvotonta tai tuottamatonta työtä eikä se ole myöskään ”erilaista” työtä ja ansaitse siksi arvostusta, vaan osa ja edellytys tai pikemminkin sisältö ”luonnonlahjalle”, jonka kapitalisti anastaa työläiseltä tuotantoprosessissa lisätyönä ja muuttaa sen lisäarvoksi realisoidessaan tuotetun tavaran markkinoilla.

1 Varhaisesta keskustelusta ks. Carol Gilligan, In a different voice : psychological theory and women’s development, Cambridge, Harvard University Press, 1982.

2 Kun puhutaan yleisestä työllisyysasteesta, jota meillä vaaditaan kohotettavaksi yli 70% on hyvä muistaa, että työikäisiksi lasketaan15-64 vuotiaat, toisin sanoen työllisyysasteen nostaminen ja väestön koulutusasteen nostaminen samaan aikaan vaatii myös työn ja koulutuksen uudelleen järjestämistä.

3 Kirjansa The Future of Economic Growth. When the New Becomes Old, Edward Elgar 2004, taloustieteilijä Robert Boyer esittää hypoteesin nykytalouden antropogeneettisestä mallista, jota luonnehtii ”ihmisen tuottaminen ihmisen avulla”. Hänen mukaansa taloudellisen kasvun keskeisiä sektoreita ovat nykyään ja tulevat entistä enemmän olemaan kasvatuksen (koulutus), terveyden (elinikäodotukset) ja kulttuurin (innovaatiotoiminta) alueet. Boyer perustaa analyysinsa yhdysvaltalaisten kotitalouksien pitkän aikavälin kulutusinvestointien tarkastelulle. Nämä samat alueet ovat myös niitä, jotka olivat aiemmin ns. hyvinvointivaltion tuottamattomina pidettyjä palveluita ja jotka ovat olleet viime vuosina yksityistämisen kohteena ja jotka ovat nykyään myös taloudellisen kasvun ja työllisyyden kasvun alueita.

4 Perinteisen ay-liikkeen näkökulmasta myös: työn joustoja, osa-aikatyötä, palkkojen polkemista, suostumista huonompiin työolosuhteisiin jne.

5 Lidia Cigarini, ”Toisenlainen kertomus työstä”

6 Luokka ei ole moralistinen käsite, siis alistamisesta tai pahoinvoinnista riippuvainen, kuten nykyään usein ajatellaan. Marx itse ei ota kunniaa luokan käsitteen keksimisestä, vaan pitää sitä sellaisenaan porvarillisena (sosiologisena) käsitteenä, kuten hän kirjeessään Weydemeyerille, 5.03 1852, kirjoittaa: ”Minulle ei kuulu ansio enempää luokkien olemassaolon keksimisestä aikamme yhteiskunnassa kuin niiden keskisestä taistelustakaan. Porvarilliset historiankirjoittajat olivat jo kauan ennen minua tuoneet esiin luokkataistelun historiallisen kehittymisen ja porvarilliset taloustieteilijät luokkien taloudellisen anatomian. Mitä minä toin uutta, niin ensinnäkin todistin, että luokkien olemassaolo on yhteydessä vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin; toiseksi, että luokkataistelu johtaa ehdottomasti proletariaatin diktatuuriin; kolmanneksi, että tämä diktatuuri itse on vain siirtymistä kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan”. Marxilla luokkataistelu määrittää luokkaa eikä työväenluokka siksi ole sosiaaliryhmä (”me köyhät”, ”nuo kaltoin kohdellut”, ”maan hiljaiset”), vaan tuottavan työn poliittinen hahmo eikä se siksi koskaan voi olla marginaalinen ja toimenpiteiden kohde, vaan aktiivinen toimija. Siksi luokan laajentaminen on marxilaisen feminismin näkökulmasta antagonismin ja kapitalismin vastaisen taistelun laajentamista (patriarkaatin alueelle).

7 Työvoimasta syntyy proletariaatti kun työvoiman kantajat kieltävät itsensä järjestelmällisesti pelkkänä työvoimatavarana, kun he irtautuvat vaihdon, markkinoiden, tasa-arvon ja vapauden universaalisten arvojen piiristä ja uskaltautuvat katsomaan tuotannon todellisuutta, siis omaa asemaansa ja näin irrottautuen heitä selkään taputtavan ja tyytyväisenä myhäilevän rahanomistajan otteesta ja lähettäen rahanomistajan parkitseman itse oman nahkansa.

Mainokset

3 responses to “Työn feminisoituminen 1/3: Työ ja feminismi

  1. Arvon studiovieraat, voitteko ottaa kantaa kysymykseen:

    voiko naisemansipaation nähdä työn näkökulmasta kapitalismille tyypillisenä pääoman logiikan tunkeutumisena ns. toimettomana makaavaan tuotantovoimaan? Koska talous tarvitsee ihmistyötä arvon muodostamiseen, on parempi ottaa se toinenkin puoli ihmisistä kapitalistisen tuotantotavan piiriin jotta tavaratuotanto ja tätä kautta kulutus voi kasvaa.

    Jos tässä hypoteesissa on mitään tarttumapintaa (jota ehkä juuri nyt käsittelettekin?), niin kuinka se vuoropuhelee perinteisten työn feminisoitumisen kanssa?

    Anteeksi jos kysyn jotain minkä puhuitte jo, koska se saattoi mennä ohi.

  2. Lapsikeskusteluun sen verran että eikös tuo ole melko tuore ilmiö että lapset viettävät suurimman osan ajastaan isossa lapsilaumassa päivähoidossa sen sijaan että ovat vanhempien mukana arkipäivässä? Onhan silläkin varmaan vaikutusta sosiaalisten suhteiden kehittymiseen jos pääasiallisena vertailukohtana on lähes poikkeuksetta ikätoverit vanhempien ja muiden aikuisten sijaan. Onko kantoja tähän asiaan, tämähän juontanee juurensa siitä että naiset on haluttu saada lastenhoidosta työlemän piiriin.

  3. Asiaa puhut. Voisitteko myös keskustella siitä, että olisiko syytä nostaa naisellinen hoivan etiikka tämän patriarkaallisen omistamiseen rakentuvan oikeudenmukaisuuden rinnalle? Ehkä te miehet voisitte hyödyntää entistä enemmän omaa ja naisten feminiinistä viisautta. Eikö jokaisessa miehessä asu sisällä pikku nainen? Eläköön intuitio, tunne ja mielikuvitus! Minulla on hytinöitä, että entistä useampi ihminen on menettämässä uskonsa tähän talouskasvun ”järjelle” rakentuvaan satuun. Meillä on paljon arvokkaita muita myyttejä, joita kannattaisi nyt ryhtyä käyttämään.n

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s