SydänSalama

—————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————

Hyvän Elämän Perusteet – Vappu 2010 -manifesti

1. Älä suunnittele liikaa.
2. Kysymys elämän hyvyydestä ei ole aina läsnä!
3. Maailma jossa elämme saattaa olla mätä, mutta se, että elämme ei ole sitä.
4. Pyri molekulaarisiin vallankumouksiin.
5. Ota suunta pois pelosta ja itsesäilytyksestä.
6. Susilapsi ei halua palkkatyöhön.
7. Pidä kompleksinen kappaleesi ja ideasi siitä tasapainossa.
8. Muista jakaa.
9. Älä usko mattivanhasta.
10. Enemmän hillovoileipiä ja retkiä, vähemmän proteiinien laskemista ja ravintokuitua.
11. Suurimpia ovat tuulimyllyt – löydä lepakot vintiltäsi.
12. Taputa käsiäsi yhteen, naura, tanssi.

—————————————————————————————————————————————————————

Uuden ilman kielletty teatterin totuusmanifesti

Raha. Hätävara. Kyllä teatteri on siinä jotain hävinnyt kun talousjohtaminen on tullut yhteiskunnallisen tehtävän sijalle valtion tukemissa teatterimuodoissa. Talousjohtajat ovat viime vuosien aikana tulleet isoissa taloissa teatterinjohtajien tilalle. Tämä on vallitseva tendenssi, johon sisältyy yleinen yhteiskunnassa oleva ajatus, että kaikki on mitattavissa ja laskettavissa ja raha on tähän hyvä mittari. Mutta taiteessa raha ei merkitse mitään. Finessoituneempaa rahan kahinaa, dolby spiikkereihin isolle näyttämölle.

Puolue. Aina konservatiivinen. All Tomorrow’s Parties. Kaikki puolueet ehkä Perussuomalaisia lukuun ottamatta on teatterimyönteisiä. Ei ihme, että teattereiden ohjelmistot näyttävät samoilta. Rankempia kohtauttamisia brutaalimmissa saunailloissa näille eri puolueiden mahdolliselle yhteiselle puolueelle, joka voisi tukea kiellettyä teatteria.

Keho. Teatterin tekemisen keskus. Tämä esto tämä esto tämä esto. Ylikiipeämistä varten.

Näyttämö. Jonkinlainen kuva kansasta. Sen on oltava rikkoutunut ääni. Play, push play.

Identiteetti. Muuttuu ympäristön mukana. Relativisti, opportunisti ja mitä sen jälkeen. Joukkovoiman perusyksikkö.

Traditio. Hyvä, tuskallinen, Kathakali.

Kokeilu. On löydettävä rako narsismin ja pakonomaisuuden välistä. Myöhemmin korvattava kokemuksella. Inhimillisesti mahdotonta.

Haaveet. Selviytymismekanismi. En harrasta. Arja Havakka ja Lokki.

Taide. Blääh. Lupa. Tekosyy.

Todellisuus. Kulttisana. Materiaali. Me ollaan tässä.

Totuus. Kulttisana isolla koolla. Ei oo. Vallankäyttöä.

Rehellisyys. Tie helvettiin ja niin edelleen. Ja aina löytyy skitsokulma. En ymmärrä kysymystä.

Marginaali. Sivun laidassa oleva lyijykynällä piirretty viiva. Pitäs olla kunnolla kun on, jos semmosta on. Ihan välttämätöntä, kaikelle, mitä aiotaan myöhemmin myydä isoille porukoille. Marginaali on hataran hyväksymistä.

Kollektiivisuus. Vaatii aikaa. Sille on avauduttava. Voi olla myös pakko, väärä imperatiivi väärässä paikkaa. Korvat on aina putsattava. Voi olla mahdollisuus luvan antamiselle.

Terveys. Kulttisana. Olennaisuus riippuu käyttökohteesta. Kaurapuuroa punaisella maidolla ennen kuin lähtee amok-juoksuun.

Epäsosiaalisuus. Johtuu usein väärinymmärtämisestä tai väärästä ympäristöstä. Ylisosiaalisuus vaatii näissä työtehtävissä usein myös orgaanisen epäsosiaalisuuden. Suhteessa terveyteen välillä tarpeellinen valinta.

Rakenne. Rakkaus asioiden järjestystä kohtaan. Tärkeä tietää, tuntea ja kyseenalaistaa, miettiä suhteessa kaikkeen muuhun ympäröivään. On luotava hyvät suhteet näyttämömiehiin ja lipunmyyjiin.

Valta. Jotta minua ei kumottaisi heti. Täytyy oikeasti miettiä sitä kriittisesti kun sitä on. On rehellisempää myöntää se kuin sanoa että sitä ei ole. Voi olla rakenteeltaan luuppimainen. Vallankäytön tavat voivat olla itseään toistavia kierteitä.

Avantgarde. Tuomittu epäonnistumaan. Tuomittu paragardeksi. Se atrain johon kala osuu, kun se pomppaa mitään tietämättömänä vedestä.

Ihmisyys. Muutoksen alla. Eläimiä näyttämölle (ei pelkästään Kirkkopellon harjoitteiden kautta). Koneita. Ihminen on ihmiselle susi.

Alkuperäisyys. Nainen on primitiivi. Vallankäytön väline. Ja vallaton mahdollisuus.

Teatterin tehtävä. Vakoilla itseään ja muita. Pohtia meitä, isolla linssillä, aina. Noise (kuuntele radiolähetyksen viimeiset 3 minuuttia).

Koko ohjelma: Teatterin tehtävä

—————————————————————————————————————————————————————
—————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————

”Hyvät rouvat, ei käsissä, ei jaloissa, vaan niiden puolitiessä on paikka suudelmalle!”

Verlaine sanoo etsineensä naisesta un peu d’ombre et d’odeur. Hieman varjoa ja tuoksua, kaikkein lempeimmät ja hienostuneimmat Eroksen pyrkimyksistä, Eroksen, joka on välttämätön pakopaikka tuskasta. Niihin sisältyy jo totaliteetin uudelleen kieltäminen ja ne paljastavat ruumiin jakavien viivojen läpäisemäksi. Mutta todellinen ihmisyyden mitta on tässä jalossa intohimossa vähäiseen varjoon ja tuoksuun. Kuka menee sen yli? Murhaaja seksuaalisen manian tähden: hänelle totaliteetti on tuhoamisessa. Ihmisruumiin aukot osina kieltävä Filosofi ollakseen sotkematta mielikuvaa olevasta absoluuttina: mutta jos olet ihminen ja löydät itsesi sängystä naisen kanssa käännyt osien puoleen, jäljität hänen ruumistaan merkkejä jakautumisista. Ruumiinosat, joissa on eniten hajua, keräävät eniten sielua. Silmä, joka on tuoksua vailla, on peili eikä sielu. Tuoksujen lisääminen ihmisruumiiseen on sielun lisäämistä siihen tai sen kuvittelemista, että, sikäli kuin ruumiilta puutuu sielu, voidaan se lisätä. Liian vahvoista tuoksuista on tullut epämiellyttäviä, koska sielun ylenpalttisuus on sietämätöntä siinä määrin, että luonnollinen eläimellisyys on sivilisaation torjumaa ja kahlitsemaa. Cunnilingus. Lopullista sanaa cunnilinguksesta ei ole vielä sanottu: on aika. Se on nähtävä olennaisesti filantrooppisten tekojen joukossa vähiten kiittämättömyyttä herättävänä. (Fellaatio asustaa etuikkunassa: se merkitsee hänelle, suurelta osin samaa, mutta ei kokonaan, mitä tästä voidaan sanoa). Dictionarium Eroticum alkaa heti filologin typeryydellä: Foeditas? Roomalaiset harrastivat sitä valtavasti, runoilijoiden ja filosofien moitteen mukaan, mikä ei estänyt heitä itseään harjoittamasta sitä. Moite oli viriilin toogan, vapaan miehen puolustamista palvelijan teoista, eikä se kosketa enää meitä, koska emme toogaa kanna (asuste, joka oli täynnä moitteita ja kieltoja), ja vapaiden sekä palvelutekojen väliin hiipii suuri sekaannus, jossa monimutkaisempi ja paradoksaalisempi moraali voi valita vapauden palvella. (Kristinusko myös tässä: mestari, Jeesus, pesee opetuslasten jalat, antaen näin esimerkin; messias kuolee ristillä, kuten orja: siis cunnilingus muuttuu kristillisessä etiikassa vapaalle miehelle arvokkaaksi teoksi). Mutta ei ole epäilystä etteikö sen menneisyys olisi palvelusteoissa; se on seraljien ja eunukkien veneerinen teko; vangittujen naisten epätoivoinen aistipurkaus. Nykyään parisuhteiden harmonia lepää enemmän kuin millään muulla cunnilinguksella. ”Hyvät rouvat, ei käsissä, ei jaloissa, vaan niiden puolitiessä on paikka suudelmalle!” (Brantôme, Les dames galantes). Siitä kieltäytyvissä naisissa on ikään kuin antikarman tyhjyyttä, uskonnottomuutta erotiikan piirissä. Cunnilinguksen suurimpana vaarana on, että unohdetaan ihminen, joka on sen harjoittamisen kohteena, niin suuresti se tekona upottaa harjoittajansa puhtaaseen Shaktiin, Äidin kuolemattomaan merkkiin ja siis Mayan äärettömiin vesiin. Hukkuneena symboliin, vesien nielaisemana, katoavat kasvot ja nimi: löytäessään tämän unohduksen, joka on Kosmisen Energian työtä (ja jokaisella naisella on kaiken näkevä silmä juuri poimujensa keskustassa), rakastajan inhimillisyys jää ikuisesti haavoitetuksi. Pitkittyminen lisää tätä riskiä. Jokaiselle on tuttu pitkittyneen cunnilinguksen aikaansaama tunne siitä, että on jossain muualla (kuten Naradalla sen mennessä noutamaan Vishnulle), vierailla seuduilla kysymässä itseltään ”Missä olen? Miksi olen täällä? Kuinka kauan aikaa on kulunut?” Kasvojen ja nimen mukana katoavat myös aika ja paikka. Tätä ei tapahdu fellaatiossa: fellatrix ei vaella epämääräisessä ja passiivissa, hän on sidoksissa aktiiviseen tolppaan, tekoa sääntelee ajan lyhyys, penis toimii siinä kompassina, Minän lukitsema Pohjoinen (symboli, mutta myös liian paljon yksilöllisten kärryjen pyörä, jotta tapahtuisi sukellus Mayaan); kasvot ovat lähempänä ja taipuvat rakastuneina imevää suuta kohden. Cunnilingusta harjoittavan täytyy pyrkiä aina olemaan menettämättä yhteyttään inhimilliseen ja yksilölliseen, koska jumalallinen, missä tahansa muodossa sen kohtaakin, sekoittaa ja hämmentää. On tehtävä se, mikä on mahdollista, keskeytettävä silloin tällöin ja sanoin, katsein ja käsillä hyväilemällä pidettävä elossa muistia, jotta ei koskaan poistuttaisi henkilökohtaisuuden pieneltä kehältä. Ei saa koskaan eristäytyä! Antakaa cunnilinguksen vastaanottajan, sanovat mestarit, painaa siihen omalla liikkeellään rytmi ja ottamalla paremmin sopivia asentoja vetää sen salaista energiaa puoleensa. (Kieli, sanan kantaja, on äärettömästi voimakkaampi ja enemmän energiaa antava kuin penis). De Sade ei kyennyt sitä käsittämään….

Il silenzio del corpo. Materiali per studio di medicina. (Ruumiin hiljaisuus)

—————————————————————————————————————————————————————

Johnny Haze!

—————————————————————————————————————————————————————

—————————————————————————————————————————————————————

Sata vuotta sitten, vuonna 1909, Filippo Tommaso Marinetti julkaisi Le Figaro’n ensimmäisellä sivulla manifestin, joka avasi maailman esteettiselle tietoisuudelle tulevaisuuteen uskovan vuosisadan. Se aloitti nopean prosessin, jonka tavoitteena oli muuttaa kollektiivinen inhimillinen organismi koneeksi.  Koneeksi muuttaminen on saavuttanut päämääränsä globaalin verkon yhteen kytkemisessä, ja manifesti  kääntyy ympäri, kun talouden futurisaatiolle, sen tulevaisuudelle, velalle ja taloudellisille lupauksille perustuva finanssijärjestelmä romahtaa. Lupaus on sammunut ja avautuu aika tulevaisuuden jälkeen

Futurismin jälkeinen manifesti

1. Haluamme laulaa rakkauden vaaroista, häviämättömän suloisen energian arkisesta luomisesta.

2. Ironia, hellyys ja kapinointi ovat runoutemme ydin.

3. Ideologia ja mainonta ovat ylistäneet ihmiskunnan tuotanto- ja hermoenergioiden jatkuvaa liikekannallepanoa voittojen ja sodan vuoksi, me haluamme ylistää hellyyttä, unta ja ekstaasia, tarpeiden kohtuullisuutta ja aistinautintoja.

4. Meille maailman ihmeellinen suuruus on rikastunut uudella kauneudella: itsenäisyyden, autonomian kauneudella. Jokaisella on rytminsä eikä kenenkään ole pakko juosta samaa vauhtia. Autot ovat menettäneet outouden lumonsa eivätkä enää kykene täyttämään tehtävää, jota varten ne suunniteltiin. Vauhdista on tullut hidasta. Liikennevälineinä ne ovat liikkumattomia, kuin kilpikonnia kaupunkiliikenteessä. Vain hitaus on nopeaa.

5. Haluamme laulaa miehestä ja naisesta, jotka hyväilevät toisiaan tunteakseen paremmin toisensa ja tunteakseen paremmin maailman.

6. Runoilija palakoon kiihkeästi ja tuhlailevasti jotta hän kasvattaisi yhteisen älykkyyden voimaa ja jotta hän supistaisi palkkatyön aikaa.

7. Kauneutta ei ole jos ei ole itsenäisyyttä. Yksikään työ, joka ei ilmaise mahdollisen älykkyyttä, ei voi olla suurteos. Runous on olemattomuuden kuilun yli heitetty silta erilaisten mielikuvitusten jakamiseksi ja jokaisen ainutlaatuisuuden vapauttamiseksi.

8. Seisomme vuosisatojen äärimmäisellä harjanteella… Meidän on pakko katsoa taaksemme muistaaksemme väkivallan ja kauhun kuilun, jonka nationalistinen tietämättömyys ja sotilaallinen vihamielisyys voivat koska tahansa avata. Olemme eläneet jo pitkään yhdenmukaisen ajan uskonnossa. Kaikkialla läsnä oleva vauhti on jo takanamme, internetissä, siksi voimme unohtaa sen löytääksemme oman rytmimme.

9. Haluamme tehdä naurunalaisiksi sotapuheita pitävät idiootit: kilpailufanaatikot, teurastukseen meitä vaativan ahnaan jumalan palvelijat, jotka kavahtavat meissä kaikissa olevaa aseistariisuvaa feminiinisyyttä.

10. Haluamme tehdä taiteesta elämää muuttavan voiman, haluamme hävittää eron runouden ja joukkotiedotuksen väliltä, haluamme viedä mediat kauppiailta ja luovuttaa ne viisaille ja runoilijoille.

11. Laulamme hulluutta, joka  lopultakin voi vapauttaa meidät palkkatyön orjuudesta, laulamme solidaarisuudesta ja kapinasta riistoa ja hyväksikäyttöä vastaan. Laulamme tietojen ja keksintöjen äärettömästä verkosta, aineettomasta tekniikasta, joka vapauttaa meidät raskaasta puurtamisesta. Laulamme kapinallisesta aivotyöläisestä, joka löytää oman ruumiinsa. Laulamme äärettömästä nykyisyydestä eikä meillä ole enää tarvetta tulevaisuuteen.

–Franco ”Bifo” Berardi
—————————————————————————————————————————————————————

Hajamerkintöjä erään esitystaiteilijan syksystä

kuulen usein, että tietyllä ylistyksellisyydellä lausuttu toive leikkivästä ihmisyydestä leimaa esitystentekijöiden diskurssia kun kysyy ns. syvää syytä heidän taiteentekemisilleen.

esitän, että toive leikkisästä työstä yhteiskunnassa on vahva arjen taakan alla taistelevia ihmisiä ajava haavekuva. täten idea “jatkuvasta leikistä” esittävän taiteilijan etuoikeutena saanee keveään yksilöllisyyteensä epätoivoisesti kontaktia hakevat massat pyrkimään muutamaan suomalaiseen teatterikouluun vuodesta toiseen.
ja niin ihanaa ja vittumaista kuin se onkin, heistä noin kolmekymmentä ihmistä vuosittain valitaan kouluttautumaan tämän kansakunnan superleikkijöiksi (lasken superleikkijöiden kastiin nyt näyttelijä-, dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijat).

superleikkiähän se ideatasolla on, loputonta onnellista lapsuutta. esittävän taiteen työtä leimaavien ominaisuuksien piirissä korostuvat kahlehtimaton kommunikaation maailma, persoonallisuuden positiivisen pirstomisen mahdollisuus, fyysinen ja retorinen leikki – skitsoilu, sanapelit ja seksuaalisuus.

vain poliisin ja vartijan työt lienevät yhtä lähellä keholliskielellisen konkretisoimisen mahdollisuutta nyky-yhteiskunnassa?

sillä erotuksella, että yksinkertaisesti ajateltuna poliisi ja vartija palvelevat väkivaltakoneiston tarpeita ja esittävät taiteilijat ovat ns. vapauden ja itseilmaisun asialla.

ja kuitenkin, muutamia leikkinsä outoutta ja persoonallis-lokaalista uniikkiutta nuoruuden pirstaleisuudella kuuntelevan suomalaisen uuden hahmottuvan ryhmän teoksia lukuunottamatta, uudet kokemani esitykset ovat päätyneet epäleikkimään. olemaan hahmottamatta/keksimättä esityksellistä tilannetta raikkaasti itsen salaisimpien lokeroiden kautta. palvelemaan jähmettyneitä konservatiivis-dualistisia taiteensisäisiä vallankäyttörakenteita (alisteinen yleisö vs. dominoivat esiintyjät, esittämisen juhla vs. katsojan mykkä vastaanottokokemus, esitettävän tapahtuman kyseenalaistamaton ylevyyskäsitys vs. esityksen ulkopuolisen elämän tavallisuus) .
alistavin, lopulta niin toteuttajille kuin kokijoille, suomalaisen esitystaiteen paine on loogisen piirin upotettavan tarinan ja realistisen jatkumon ihmis- ja ongelmanratkaisukeskeisen, diivailevan jatkumon pakonomaisessa suojelemisessa.

lapsen leikissä ei ole tarinaa, se on puhdas fragmentti joka halveeraa aikuisuutta ja aikuisuuden ideaa selvittääkseen minuuden verkostoa.

länsimaisen perusteatteritavallisuuden mimesiksen idea kohotettuna esittävän taiteen absoluutiksi on esittävän taiteemme katkeamaton orjuuden historia ja leikin lopettaja.
kuka sitä haluaa oikeasti leikkiä vuosisadasta vuosisataan ja vielä väittää oikeasti leikkivänsä ammatissaan?

poliisien ihmisyysleikki kommunikoinee huomattavasti aidommin ja lapsenomaisemmin (lapseksi taantuminenhan meillä on edelleen tylsistyneen aikuisuuden toivehorisontissa, eikö?) brutaaliuden ja tilanteessaolemisen tasoilla. verratkaa nyt huviksenne mielissänne perjantai-illan tarjontaa kansallisteatterissa ja helsinkiläisen poliisin perjantaipartiossa ja tajutkaa!

poliisi tai rautatieaseman vartija on persoonansa uhraamisen ja vallankäytön konkretian kanssa vakavasti pelaava performanssitaiteilija verrattuna kansallisteatterin näyttelijään joka alistuu kliseitä toistamaan ohjelmoidulle ohjaaja-dramaturgi-koreografi-koneistolle vailla tietoa itseydestä.

esitystaide on, pyristellessään ujosti teatterin ja performanssin välisessä suossa, edelleen suomen kantilaisinta nykytaidetta. täällä ei ole kiasma-teatterin lisäksi ainuttakaan modernismin projektia tietoisesti tukevaa teatteritaloa.
ja kiasman sisäisessä tärkeysjärjestyksessä esitystaide on paaria-luokkaa.

tai on tietenkin smeds 1800-lukulaisella eetoksella riehuvana (kuolleen) jumalan hulluna, tottakai: aina on erikoistilaa karsimaattiselle macholle, joka lataa loppuunmyydyille saleille vääristyneessä, kuitenkin tunnistettavassa, järjestyksessä itsestäänselviä kuvia suomalaisuudesta saksasta varastetuilla keinoilla ja yrittää samalla väittää suomalaisten olevan jotain todella omaperäistä ja itsenäistä… smeds on parodia suomalaisen nykyteatterin tilasta ja suomalainen uuskonservatismi paradoksaalisessa pähkinänkuoressa – epätoivoinen, pulleasti vihainen mies, joka hellittämättömissä hengentuskissaan on opetellut käyttämään uusimpia leluja isolla volyymilla. yhteiskuntatarhan lelupäivän kuningas, joka ei mentaalisesti sijaitse järin kaukana halla-ahosta, mutta on lunastanut messiaan roolin kulttuurillisen aseman suoman taiteen kultakaudesta muistuttavan auran tähden.

ja pian smedun uusimman voittokulun jälkeen, hesarin sunnuntailiitteessä kokkolalaisten luonnossa vaeltavien teatterinjohtajien jylhät lausunnot “teatteri on aidon kohtaamisen paikka nykyihmisen kiireen keskellä”-väitteineen jatkamassa samaa käpertymisleikkiä metsän ontoimman puun sisään.

turha jatkaa listaa pidempään, kun selvää on, että ajan kuitenkin takaa tiettyä esittävään taiteeseen liittyvää banaalia surkeutta, teatraalisten lausuntojen pakoonpääsemätöntä ankeutta:
tekijöiden mahtipontiset lausunnot uhmakkaana vastarintana nykymaailman “kylmää menoa” vastaan / samojen tekijöiden esitykset mitään tässä ajassa liikkuvaa kohtaamattomina, parannusta paasaavina ehdotuksina paluusta Aleksis Kiven aikoihin.
tämä on kuollutta, kvasiyhteisöllistä itsenkohotusleikkiä, jossa sykkii pahin mahdollinen superleikkijäjeesuksen kommunikointipakkoinen populismi.

suomalaisten esitystaiteilijoiden mielikuvitus on toisaalta alistunut kauniiden, kunnianarvoisien, opportunistista synteesiä hakevien, yleisön yksityisiä, alisteisia rooleja ja ennakkoluuloja rodissa pitävien leikkien tuottamiseen, toisaalta sillä on, joskus kaiketi raikkaastikin toiminut, traditio “radikaalien teosten” jatkuvaan, jälkiekspressionistisuudessaan vammailevaan huutoon, jonka ajatellaan purkavan mykän kansamme olennaisuutta. huvittavinta on, että tästä tuskanhuudosta on muodostunut yksi maneerittunut perusleikki muiden sekaan.

ja kaikki tämä kirkastui kesällä 2009 näkemäni Tuhkaa ja timantteja -maalaiskomedian tyypitellyssä, ketäänhäiritsemättömän kevyesti rytmitetyssä tom lindholmin tulkitsemassa juoppohahmossa, jonka kautta n. 2500 ihmistä 5 kertaa viikossa eli ja nauroi huolettomasti alkoholitraumatiikkaansa ulos suomen kesässä.
tässä ilmari piiparisen hahmossa tom lindholm esitti pitkälti tiedostamattaan mielestäni jotain murtuman partaalla olevalle esitystaide-ajallemme olennaista; tyypittelyn, joka onnistui väistämään kaiken klassisen dramaattisen uhmakkuuden ja, silti, hyväksyntää hakevalla olemisellaan liimaamaan kokoon ehyen, hetero-rakkauden nimeen vannovan kliseepaketti-tarinan.

tom lindholm on suomalaisen, vanhanaikaisuudessaan ja pelokkuudessaan läpinäkyväksi jähmettyneen esitystaiteen tahdoton, teknisesti taitava kiteyttäjä;
tila-aikaulottuvuudestaan ja esittämisen moniulotteisuuden merkityskentistä eksynyt, turhautunutta, unohdetun lapsen huomatuksitulemisen maniaa, ja itseään tuossa trauman keskiössä rakastava aikuinen ihminen. juoppohahmonsa kompastelevalla sisäisellä rumuudella hän käy pinnallisesti kantilaista kauneusihannetta vastaan mutta loputtomalla, aina uudestaan manifestoituvalla vaarattomuudellaan vahvistaa yhteisön pikkukaunista, eheää maailmankuvaa.
Tuhkaa ja timantteja oli uus-kantilaista tyhjyyttä, ei merkityksiä muovaavaa potentiaalista tyhjyyttä, jota esitystaiteen potentiaali pitää edelleen, kaikesta meidän sitä kohtaan luotaamasta hirvittävyydestämme huolimatta sisällään.

tom lindholmin hahmo sai minut syvään kriisiin, etsimään vitaliteettia ja unohdetun ihmisyyden hahmoa koulunkäyntiavustajuudesta.

Tänään olen sitä mieltä, että rivolla, yläaste-ikäisellä downinsyndroomalaistytöllä, jonka kanssa olen iltapäiväni jakanut, on asiaa suomalaiselle lavalle.
hän leikkii elämässä tavalla, jonka me kunnon kansalaiset haluamme siivota pois. tavalla, joka vavisuttaa vaikeasti sanallistettavalla tavalla kaikkia hänen tielleen tulevia. hän ei sovi mihinkään legitiimiin ammattiin, hän pistäisi kaiken paskaksi.
hän on olio, jolla ei ole yhtään ystävää. olio, jota tämän vanhemmatkin vihaavat. olio, jota koulunkäyntiavustajien armada on palkattu inhimillistämään. esitän, että tämä olio, joka huutaa “VOI VITTUJEN VITTU!” vastaantuleville kilteille vanhuksille, luulee etusormea keskisormeksi ja heristää sitä uhmakkaasti sekä nimittää minua haisevaksi utareeksi on uuden esitystaiteen salainen ase.

hänen leikkinsä on selittämätöntä, ihmisen muodon salatun, samaan aikaan inhotun ja kaivatun potentiaalin paljastumista.
ja tämä olio uudelleenakitivoi kiroilusuman jälkeisellä yhtäkkisellä suudelmallaan minun uskoni yhteiskunnan ulkopuolelle ulottuvaan leikin tilaan, jatkuvaan tila- ja aikasuhteiden sekoittumisen potentiaaliin, rikkomalla orgaanisesti jokaisen asettumaan pyrkimän olemisen tavan ja kysymällä sairaalloinen virne kasvoillaan: “osaanko minä käyttäytyä?”

–O Sydänsalama

One response to “SydänSalama

  1. Paluuviite: Taide yhteisönä, Rakkaus ja TOTUUS TOTUUDESTA « Totuusradio

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s